Muuan ystäväni toimii äitinsä omaishoitajana. Hän kertoi uudesta kodinhoitajasta, joka oli tullut avaimilla äidin asuntoon ja huhuillut sisällä kovalla äänellä. Siitä kehkeytyi kodinhoitajan ja ystäväni välinen vuoropuhelu:

- Päivää!

- Päivää.

- Onkos lääkkeet otettu?

- Ei ole otettu, enkä ole huonokuuloinen. Ei ole myöskään potilas, joka istuu tuolla olohuoneessa.

Toimikoon tämä episodi aasinsiltana viimesyksyiseen terveyskeskuskäyntiini. Lääkäri oli nuori mies, minun silmissäni vielä pojankloppi. Minä ilmeisesti hänen silmissään ikäloppu mummo. Hän puhutteli minua kuin dementoitunutta vanhusta Jahah… Saara… niin ja niin monta vuotta. Mikäs se Saaraa vaivaa? Saarottelu jatkui koko vastaanoton ajan. Myös muutoin hän suhtautui minuun kuin ei-täyspäiseen. Kysyin mitä tahansa, oli vastaus, että se johtuu iästä – ei sille mitään voi. Lopuksi pyysin lähetettä fysioterapeutille ja tulin sanoneeksi jotakin tietokoneen vaikutuksesta niskaan ja hiirikäteen. Hän oli silminnähden hämmästynyt, että osaan käyttää tietokonetta. Tynnyrissä kasvatettu poika?

Olisi tehnyt mieli sanoa Mitäs se Santeri höpisee! (Nimi muutettu). Mutta ujolta luonteeltani en aina saa suusta ulos kaikkea, minkä pystyn kirjoittamaan. Kolmannessa persoonassa etunimellä puhuttelun ei pitäisi kuulua kenenkään viralliseen kielenkäyttöön, vaikka se vanhustenhoidossa on ikävän yleinen tapa. Sinuttelu on aivan eri asia, mutta siitäkään eivät kaikki vanhat ihmiset tykkää. Minä taas vaivaudun teitittelystä. Alan kai tuntea itseni vanhemmaksi kuin olenkaan.

Tai: Pahinta on meitittely. Onkos meidän vatsamme toiminut tänä aamuna? Miksi ihmeessä vanhainkodin/palvelutalon asukasta kiinnostaisi hoitohenkilökunnan vatsantoiminta?