Aika kulkee nopeammin kuin ajatukseni. Sen tajuaa pienistä asioista, vaikkapa lehtikopasta. Miten siinä taas voi olla tavaraa kaksi kertaa niin paljon kuin siihen sopii? Vastahan minä sen tyhjensin.

Olen kehitellyt ikioman teoriani siitä, miksi aika kulkee lapsena matelemalla (muistatteko joulun odotuksen?) ja miksi vanhempana niin vikkelästi, ettei perässä pysy. Ajatellaanpa esimerkiksi 10-vuotiasta lasta. Hänen elämästään yksi vuosi on 10 %. Verrataan sitä 70-vuotiaaseen, jonka eliniästä yksi vuosi on 1,4 %.

Kymmenesosa seitsemästäkympistä tekisi seitsemän vuotta. Ilmankos minusta tuntuu, että se mitä tapahtui seitsemän vuotta sitten, tapahtui itse asiassa vuosi sitten. Vai onko siitä niinkään kauan?

Olin toisella luokalla kansakoulussa, kun perheemme muutti Kemiin. Kävin koulua täällä tyttölyseon viidennen luokan loppuun saakka, kunnes oli taas muutettava vanhempien perässä muualle. Elin siis Kemissä elämän tärkeimmän kehityskaaren ajan: pienestä lapsesta teini-ikäiseksi nuoreksi. Silloin se tuntui todella pitkältä ajalta. Eikä ihme, sillä se oli melko täsmälleen puolet elämästäni.

Nyt olen asunut Kemissä toista reissua kutakuinkin yhtä kauan eli melkein kahdeksan vuotta. Uskomatonta! Vastahan minä tänne muutin. Mutta mutta! Puolet elämästäni olisikin nyt 35 vuotta. Siksikö sama aika eläkeikäisenä ja teini-ikäisenä tuntuu täysin eripituiselta? Vuosia, kuukausia ja päiviä on mitattu koko ajanlaskumme ajan samalla mittarilla, mutta kokemuksen mittari pyörii eri tahtiin.

Hieman samaan tapaan ajattelen ihmisen muistista. Mitä pitempään elää, sitä enemmän tavaraa aivojen ”kovalevylle” kertyy. Siitä syystä on yhä työläämpää poimia joukosta sitä oikeaa tietoa. Helppoahan se on nuorena, kun tallennettua dataa on kohtuullinen määrä ja tiedostotkin vielä hyvässä järjestyksessä.

Teorioillani ei ole tieteellistä todistuspohjaa, mutta hyviä teorioita ne ovat – ainakin omaperäisiä. Jos joku löytää parempia, niin olen kiinnostunut kuulemaan.