voi_lenin-normal.jpg


Runoni täyttää tänään 45 vuotta.

Kirjoitin sen muutama tunti siitä, kun aamun uutisissa 21.8.1968 oli kerrottu Varsovan liiton joukkojen vyörymisestä Prahan kaduille. Neuvostoliitto oli neljän muun sosialistimaan kanssa miehittänyt Tšekkoslovakian.

Runo pysyi neljäntoista vuoden ajan työhuoneeni ilmoitustaululla Helsingin kulttuuritalon 3. kerroksessa, eli siihen saakka, kun keräsin henkilökohtaiset kimpsuni ja kampsuni siltä työmaalta.

Makulatuuripaperille kirjoitettu runo on säilynyt mapissani muistuttamassa siitä, miten järkyttäviin seuraamuksiin vallankäyttö voi johtaa. Vallankäyttö, jota miehittäjämaissa sanottiin demokratian diktatuuriksi. Sanapari on käsittämätön, se kumoaa itse itsensä. Demokratiassa ei voi olla diktatuuria, eikä diktatuurissa demokratiaa.

Nykyisin en ole vakuuttunut, että siinä tilanteessa olisi ollut apua edes Leninistä, jolle sanani runossa kohdistan (kuin jumalolennolle?). Tuohon maailman aikaan uskoin, että hän sentään oli seisonut vilpittömämmin kuin monet seuraajansa niiden sanojen takana, joita Internationalessakin lauletaan: …huomispäivänä kansat on veljet keskenään.

Olin ollut syksyllä 1967 työvierailulla Tšekkoslovakiassa ja pannut merkille  maassa virinneet vapautuneet tuulahdukset. Ihmiset uskalsivat puhua, mitä mieltä olivat asioista, ja luottamus tulevaisuuteen oli melkein käsin kosketeltavaa. Sen ilon näki ja tunsi.

Muutama kuukausi matkani jälkeen tapahtui vallanvaihto, jossa Antonín Novotnýn tilalle nousi Alexander Dubček. Historiasta tuo aika muistetaan nimellä Prahan kevät.

Reissuni jälkeen olin kirjeenvaihdossa tšekkiläisen huoltajani Eliškan kanssa ja iloitsin hänen myötään kehityksestä, josta hän kirjeissään innostuneena kertoi.

Kunnes tuli tuo surullinen päivä…

Miehityksen jälkeen lähetin Eliškalle lehtileikkeitä suomalaisista sanomalehdistä ja yritin vajavaisella saksallani selittää niiden sisältöä – sitä tosiasiaa, että Suomessa lähes kaikki tunsivat syvää solidaarisuutta Tšekkoslovakian kansaa kohtaa. Loppuvuodesta sain välikäsien kautta Eliškalta pyynnön, että en enää kirjoittaisi hänelle. Ystäväni pelkäsi joutuvansa poliittisiin vaikeuksiin kirjeitteni sisällön takia.

Runoa ei ole tätä ennen julkaistu missään. Se putkahti silmiini arkistojen kätköistä melkein 45-vuotissyntymäpäivänään. Niin suurta historian havinaa siihen liittyy, että saakoon ensi esiintymisensä nyt.

Enää ei ole valtiota nimeltä Tšekkoslovakia. Maa jakautui vuonna 1993 Tšekin ja Slovakian tasavalloiksi. Ei ole myöskään sellaista kristallipalloa, josta voisi ennustaa menneisyyttä. Mitä olisi tapahtunut, jos Prahan kevättä ei olisi murskattu panssarein? Jos raikkaat tuulet olisivat saaneet puhaltaa vapaasti?

Varsovan liitto potkaisi 45 vuotta sitten omaan nilkkaansa. Miehitys oli lähtölaukaus Neuvostoliiton alasajolle ja monelle muulle muutokselle Euroopan kartalla.

Toivottavasti maapallon kansat vielä joskus ymmärtävät elää kuin (sopuisat) veljet keskenään.