Katselin vuosia sitten Prisman ohjelmaa Aistien maailma. Siinä susille annettiin lampaanlihaa, joka oli kääritty lampaannahkaan ja johon oli piilotettu pahoinvointia aiheuttava pilleri. Sen jälkeen susitarhaan laitettiin elävä lammas. Sudet näykkivät saaliin näköistä elukkaa, mutta mielsivät pian päkäpään liittyvän pahoinvointiin. Lopulta vaikutti siltä, että sudet pelkäävät lammasta enemmän kuin lammas susia.

Lampaan valkoinen turkki toimi kuin myrkyllisten hyönteisten kelta-musta väri, jota ovelimmat ei-myrkyllisetkin osaavat käyttää suojavärinä. Tai ainakin joku aisti välitti tiedon suden aivoihin. Koe todisti, etteivät sudet ole mitään tyhmää sakkia. Ne ottivat opetuksen onkeensa.

Voikohan sellainen tieto periytyä? Ehkä samalla menetelmällä voisimme kasvattaa Lappiin ja itäiseen Suomeen uudenlaisen susikannan, joka pelkäisi lampaita, poroja ja muita tuotantoeläimiä. Pätisikö se myös karhuihin ja ilveksiin? Ja jos, niin olisiko konstin käyttö luonnonlakeihin puuttumista? Mielikuvituksen ilottelua kaikki tyynni, mutta koe, joka oli totta, pani ajattelemaan. Eläinkuntaan me ihmispedotkin kuulumme. Nyt meitä ötökkäkammoisia pohjoisen asukkaita yritetään valistaa, että maapallo pelastuisi, jos väestö enenevässä määrin hankkisi tärkeät proteiininsa hyönteisistä. Ovat kuulemma laatutavaraa naudanjauhelihan rinnalla. En  epäile yhtään. Tai epäilen – sitä, että minusta joskus tulisi torakoilla ja heinäsirkoilla herkuttelija.  

Eläviä ötököitä siedän varsin hyvin. Hätistelen sääsket iholtani saatesanojen kanssa ja kannan sisään eksyneet hämähäkit, koppiaiset sun muut sanomalehden nurkan päällä ulos vapauteen. Ei minusta ole niitä tappamaan. Kuollut kärpänen saa minussa aikaan vavistuksia ja pienen paniikin, miten saan sen ulos koskematta raatoon käsin.

Mutta minähän en ole enää muutenkaan tulevaisuuden toivo. Uudet sukupolvet oppinevat uusia makutottumuksia. Luultavasti heitä ei tarvitse edes opettaa yhtä kieroilla konsteilla kuin Prisman ohjelman susia.