Iltapesulla tukkaa kammatessani nostin peilin edessä vasenta kättä niin, että huomasin käsivarren ulkosyrjään ilmestyneet maksaläiskät. Niitä oli pieniä ja vähän isompia vieri vieressä.  

Kas, etten ollut aikaisemmin pannut merkille. Aurinko pirulainen! Se niitä rassaa näkyville – pigmenttisolujen kasvuhäiriöitä, jotka tummuvat pienestäkin altistuksesta ultraviolettisäteilylle. Ilmiö, jonka tiedetään liittyvän ikääntymiseen. Eivät minua muuten mitkään läiskät häiritse, mutta kun ovat niin varkain tulleet.

Lavuaarin reunalla on sieni, jonka toinen puoli on karhunkieltä. Tiedättehän – sitä karheaa hankauspintaa, jolla padoista ja pannuista saa helposti irti pohjaanpalaneen. Hetken mielijohteesta tartun sieneen, rappaan sillä yhtä suurempaa läiskää. Se vaalenee! Lähtee lopulta kokonaan! Kokeilen viereistä. Hämmästyttävää! Karhunkieli tepsii...

Silmissäni alkavat pyöriä euronkuvat. Olen keksinyt konstin maksaläiskien hävittämiseen! Sille on varma markkinarako. Monet ovat valmiita maksamaan mitä vain, etteivät vanhuuden merkit pääse pintaan.

Käsivarteni on punainen hankaamisesta. Viruttelen sitä lämpimällä vedellä, kuivaan ja laitan rasvaa. Maksaläiskät ovat tipotiessään. Vasta nyt älyän tutkia oikean käsivarteni. Siinä ei näy silmiinpistäviä pigmenttihäiriöitä. Kummallisen toispuoleinen ilmiö!

Vai olivatko ne sittenkin räiskeitä mustasta petsistä, jota levitin paviljongin lattiaan Kemi-ryhmän maalaustalkoissa?