Elelipä kerran lammen rantakaislikossa rupikonnanuorukainen nimeltään Herpertti. Ei Herpertti ollut sen kummoisempi kuin muutkaan sammakot, mutta sillä oli päähänpinttymä – se uskoi olevansa lumottu prinssi. Ehkä se oli pienenä puntarpäänä kuunnellut liikaa satuja ja uskoi siksi, että ilkeä noita oli taikonut sen sammakoksi.

Uskossaan vahva Herpertti alkoi myös käyttäytyä niin kuin ajatteli kuninkaallisten käyttäytyvän – ylpeästi ja muita halveksuen. Se halusi aatelisen kaiun nimeensäkin ja alkoi kutsua itseään Herbert von Gonnaksi. Päivät pitkät se laiskotteli, loikoili lumpeenlehdellä ja odotteli saapuvaksi prinsessaa, joka suudelmallaan särkisi lumouksen.

Von Gonna herätti närkästystä lammen muissa sammakoissa, joten ne päättivät pyytää apua rantaniityn takana asuvalta mökin tyttäreltä. Eikä tyttöä ollut edes vaikea saada mukaan juoneen.

Pian tämä ilmestyi rannalle prinsessaksi pukeutuneena ja sai Herbert von Gonnan sydämen läpättämään.

– Oi, ihana prinsessani, suutele minua!

– Miksi? kysyi tyttö.

– Koska oikeasti olen lumottu prinssi, ja kohtalo on valinnut sinut pelastajakseni.

Tyttö oli harkitsevinaan asiaa.

– Hmm, ehkä isäni olisi sinusta kiinnostunut.

– Sitä minäkin! Hän varmaan mielellään lahjoittaisi sinut ja puoli valtakuntaa komealle prinssille!

– Olet vaan kovin ruipelo. Isä arvostaa muhkeita lihaksia.

– Mitä sillä on väliä? Tämähän on vain valepuku!

Tyttö oli kuitenkin sitä mieltä, että isän olisi syytä nähdä Herbert ensin sammakkona.

– Olisi upeaa, jos suutelisin lumouksen rikki isän silmien alla! Tuskin isä innostuisi noin laiheliinista sammakosta…

Herbertin ei auttanut kuin ruveta treenaamaan laiskottelussa veltostuneita lihaksiaan. Se hyppi kyykkyhyppyä, loikki kivillä ja ui sammakkoa ympäri lampea. Toiset sammakot kannustivat sitä aina vaan lisäämään harjoituksia. Selän takana ne naureskelivat hulluna huhkivalle konnalle.

Joka päivä tyttö kävi tarkistamassa Herbertin reidenpaksuuden ja määräsi päätään puistellen lisää treeniä. Kunnes viimein koitti päivä, jolloin reidet täyttivät vaaditut mitat.

– Luulenpa, että ne ovat jo tarpeeksi muhkeat isälle!

Silloin Herbert von Gonnan päähän syöksähti hirvittävä mielleyhtymä ihmisten makutottumuksista. Se muisti kuulleensa, kuinka jotkut ihmiset herkuttelevat sammakonreisillä.

– Miksi isäsi on niin kiinnostunut reisistäni? se kysyi ääni pettäen.

– Voi, isä rakastaa lihavareitisiä sammakoita! Hänen mielestään ei ole mitään parempaa…

Tyttö ei ehtinyt lopettaa lausetta, kun kauhistunut Herbert sukelsi pakoon lammen pohjaan. Se muutti oitis nimensä takaisin Herpertiksi kovalla peellä eikä halunnut enää kuullakaan kuninkaallisista.

Ei treenaus silti ollut hukkaan mennyt. Herpertti oli elämänsä kunnossa, ja ennen niin riutunut sydän tykytti kiihkeästi lammen ihanille konnaneidoille.