Albert Einstein tunsi ajan paremmin kuin omat taskunsa. Niinpä hän kehitti suhteellisuusteorian. Yhtälö E=mc2 piti päntätä päähän jo koulussa. Vaikka ei sitä perinpohjin ymmärtänytkään, tajusi sentään, että aika on suhteellista.

 Einsteinista aika on jättänyt, mutta suhteellisuusteoriaan ei ole purrut edes ajan hammas. Nykysuomen sanakirjassa sanalle aika löytyy selityksiä kahden ja puolen sivun verran.

Maallikolla aika kuluu, rientää, matelee ja joskus jopa pysähtyy. Mummon kaappikellosta tiedämme, että se raksuttaa mennyttä aikaa. Vaikka aika on abstrakti, sen näkee kellosta. Jo polvenkorkuisina opimme, että jotakin tapahtuu, kun iso viisari on tuossa ja pikku viisari tuossa kohtaa kellotaulua.

Svetisistinen viisari on juuttunut kielenkäyttöömme niin lujasti, ettei aika – eikä edes Kotimaisten kielten tutkimuskeskus – riitä uhmaamaan sitä. Vai katsotko itse aikaa osoittimista?

Lapsi oppii tuntemaan kellon, mutta aika on aika hänelle vain merkki. Ei kummempi kuin Ö aapisen reunassa. Kiireen hän tajuaa vasta, kun kasvaa aikaihmiseksi. Silloin aika pyrkii juoksemaan ja aikaihmisen on juostava perässä.

Viisarittoman digitaalikellon aika on erilaista. Jos aamulla katson kelloradion numeroita 06:55, käännän kylkeä. Ei minun ole mikään pakko nousta siihen aikaan! Mutta jos on valoisaa, ja katse osuu seinäkelloon, niin se näyttääkin jo viittä vaille seitsemän. Saatan hyvinkin konkoilla pystyyn.

Eroa on myös normaaliajan (=talviajan) ja kesäajan välillä. Se ei katoaisi, vaikka luopuisimme typerästä kellojen siirtelystä. Mistäkö eron huomaa? No,  pimeänä vuodenaikana viiden uutisten lukija televisiossa toivottaa hyvää iltaa, sitten kun päivä alkaa pidetä, hän toivottaa hyvää iltapäivää ja ennen juhannusta jo hyvää päivää.

 Jotkut aikailmaisut ovat harhaanjohtavia. Hyvänen aika huudahdetaan tilanteessa, joka itse asiassa on aika pahanen. Eikä herranen aika tarkoita, että ajassa olisi paljon herroja.

Äidinkielenopettajani varoitti jo ammoisina aikoina aloittamasta ainekirjoitusta noilla sanoilla.

Ajoista parasta on luppoaika. Se alkaa olla uhanalainen laji. Jatkuvasti keksitään lisää uudenlaisia vimpaimia, jotka säästävät aikaa. Mutta mitä enemmän aikaa säästetään, sitä kiireisempiä aikaihmiset ovat.

Ehkä jossakin on aikavuoto, josta säästöt valuvat harakoille. Harakoilla ei ole pulaa ajasta, en ole ainakaan kuullut. Kun asiantuntijat löytävät reiän, annetaan sille nimeksi timegate. Kaikella tärkeällä pitää olla englanninkielinen nimi.

Tästä ajasta jo poistuneesta ihmisestä puhumme, että hän teki sitä ja tätä omana aikanaan. Moni elävien kirjoissa oleva haluaisi omaa aikaa itseään varten. Näillä kahdella omistuspohjaisella ajalla ei ole mitään tekemistä keskenään. Lisäaikaa halutaan ostaa silloin, kun aika uhkaa käydä vähiin. Aika siis voidaan hinnoitella. Mitäpä tässä maailmassa ei voitaisi!

Mutta minkälaisessa paketissa aikaa myydään? Olisi somaa, jos se olisi kääritty ruskeaan voimapaperiin, sidottu paperinarulla ja kiepautettu narun lenkkiin puinen pakettinappula.

Ei taida pakettinappuloiden aika palata koskaan. Aika aikaansa kutakin.