Arttu tähtäsi ritsalla pihakuusessa istuvaa oravaa, mutta ei osunut. Hän kaivoi taskustaan uuden herneen ja asetteli sen ampumavalmiiksi. Kuivattu herne on ilkeä paukku, kun sen saa nahkaansa. Mutta ennen kuin Arttu ehti ampua uudestaan, oli orava laskeutunut maahan ja lähtenyt kipittämään kohti metsänreunaa. Hännänpää vain vilahteli ruohikossa. Arttu ampaisi otuksen perään.

Metsään päästyään orava kiipesi puuhun ja loikki hirmuisen pitkiä hyppyjä kuusesta toiseen. Arttu oli varma, että se tipahtaa maahan, mutta aina se vaan sai otteen huterasta oksasta. Arttu kompuroi aluskasvillisuuden seassa. Ei hän edes tiennyt, miksi seurasi oravaa. Ei hän olisi maasta osunut vikkelään otukseen. Tuntui kuin se olisi pitänyt häntä pilkkanaan.

Arttua pisti kylkeen ja hengästytti, oli pakko pysähtyä. Joka puolella kasvoi valtavan korkeita kuusia. Arttu kuljetti katsettaan alhaalta ylös pitkin jykevää puuta. Latvaan päästyään hän seisoi niskat kenossa ja näki yläpuolellaan taivaan, joka oli vain aukko puitten latvusten keskellä. Latvat aloittivat piirileikin. Ne liikkuivat ensin hitaasti. Vähitellen vauhti kiihtyi, ja kuuset laukkasivat kuin karusellissa. Taivas muuttui spiraaliksi, joka kieputti Arttua mukanaan. Päätä alkoi huimata, ja Arttu tupsahti istualleen maahan. Hänellä ei ollut enää aavistustakaan, mistä suunnasta hän oli tullut. Miksi metsässä oli niin äänetöntä ja aavemaista? Pelko hiipi Artun sisuksiin. Hän tajusi olevansa eksyksissä, kaukana tutusta kotimetsästä.

Taivaan aukosta alkoi sataa tähtiä. Maahan pudotessaan ne näyttivät värikkäiltä pumpulipalloilta. Sellaisia äidillä oli kamppauspöydällä lasipurkissa. Arttu sulki silmänsä ja kävi pumpulipallomeren päälle maata. Väsymys vaivutti uneen.

Kun hän heräsi, oli hämärää. Elokuinen ilta tummien kuusten keskellä oli paljon pimeämpi kuin kotona pihapiirissä. Metsä ei ollut enää hiljainen. Risahduksia ja rasahduksia kuului milloin mistäkin. Arttu oli näkevinään tummia varjoja puitten välissä. Sydän jyskytti niin, että hän tunsi sormenpäissäänkin sen lyönnit. Eikä maakaan tuntunut enää pumpuliselta.

Arttu nousi ja lähti liikkeelle. Hän yritti muistella, mitä luonnontiedon tunneilla oli opetettu metsästä. Harmitti, että ajatukset koulussa lentelivät helposti omille teilleen. Hän muisti, että puut kasvavat tuuheammiksi etelän puolelta. Mutta ei Arttu edes tiennyt, mihin ilmansuuntaan hänen pitäisi kulkea. Hämärä tiheni. Pitkän lenkin käveltyään Artusta tuntui, että hänen edessään oli sama aukio, jolta hän oli herännyt. Hän kiersi ympyrää. Niin usein käy, kun metsässä eksyy. Arttu istahti sammaloituneelle kivelle. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Itku puristi kurkussa.

Artun sydän oli hypähtää rinnasta, kun hän tunsi kosketuksen sääressään. Hän halusi rynnätä tiehensä, mutta jalat eivät totelleet.
– Ethän enää yritä ampua ketään ritsoilla? kuului maasta.
Orava seisoi takajaloillaan ja tapitti Arttua silmiin. Sen häntä nousi pään päälle ja näytti pörröiseltä karvalakilta.
– Eivät oravat osaa puhua, Arttu sanoi.
– Kaikki metsän eläimet osaavat puhua. Ja puutkin, jos vain maltat kuunnella.
– Osaavatko ne myös neuvoa tien kotiin, jos kysyn niiltä?
– Riippuu siitä, mitä teet ritsoillesi, orava sanoi valtioviisaasti.

Arttu kaivoi ritsat taskustaan, kiskoi ne haarasta kahtia ja heitti oksanpalaset menemään.
– Osaavatko nyt? hän kysyi.
Orava nyökkäsi ja kehotti Arttua seuraamaan perässään. Artun jalat painoivat kuin lyijysaappaat, mutta sisukkaasti hän asteli eteenpäin. Hän oli kuulevinaan, kuinka kuuset ympärillä kuiskivat. Arttu tunsi korviaan kuumottavan, ne puhuivat hänestä. Korkealla oksalla istui huuhkaja.
– Huhuu! Tule seuraavan kerran ystävänä, se sanoi.
Muut metsän eläimet taisivat olla yöpuulla. Ehkä oravakin tahtoi nukkumaan, mutta silti se hyppeli edellä ja jäi välillä odottamaan perässä rämpivää Arttua. Arttu oli iloinen, että orava pysyi hiljaa eikä ruvennut rökittämään häntä tyhmistä tempuista. Olo tuntui tarpeeksi nololta muutenkin.

Metsä oli jo niin pimeä, ettei Arttu meinannut erottaa tummaturkkista oravaa maasta. Silloin se otti häntänsä nipukkaan kaksi kiiltomatoa lyhdyiksi. Lopulta he pääsivät metsän reunaan, josta kotitalo näkyi. Arttu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Hänen oli vaikea löytää kiitoksen ja anteeksipyynnön sanoja. Orava osasi lukea viestin hämmentyneen Artun kasvoilta ja sanoi:
– Saat tämän kerran anteeksi. Mene jo, sillä kotona odottavat sinua huolissaan!
Arttu kyykistyi, silitti oravaa päästä hännänpäähän ja lähti juoksujalkaa kotiin.

* * *

Hyvää valtakunnallista satupäivää!