Olipa kerran ukko ja akka, jotka elelivät mökissään kuten kuka tahansa ukko ja akka. Kummallisia asioita rupesi tapahtumaan vasta, kun ukko tuli kotiin markkinoilta ja toi mukanaan sieltä ostamansa hevosen.

   – Heipä hei taas, vaimokulta, saisinko mä suukon sulta? huuteli ukko jo pihalla. Akka luuli ukon seonneen, sillä sellaisia puheita hän ei ollut tämän suusta kuullut enää aikoihin.

   – Hevosen toin meille oivan, kuulethan sen ilakoivan, jatkoi ukko.

   Silloin akka syöksyi pihalle ja otti varmuuden vuoksi varsiluudan mukaansa sekopään taltuttamiseksi. Mutta pihalla akka näki vain suu maireessa seisovan ukon pitelemässä suitsista kiinni hirnahtelevaa hevosta.

   – Tosiaan on hieno heppa, mutta mua kuuntelepa..., sanoi akka ja hämmästyi omia sanojaan niin, että lause jäi kesken.

   Ukko pani merkille akan ilmeen ja tuumi varovasti: – Oudoksi se tekee olon... 

   Johon akka epäillen: – Oisko syy tuon hevospolon? 

   Kun hevonen oli päässyt pilttuuseensa ja ukko ja akka mökkiinsä, palautui entinen puhetyyli ja turvallisen tuttu epäsopu. Akka haukkui ukkoa kummallisista hevoskaupoista ja ukko akkaa siitä, ettei tämä ymmärtänyt karvan vertaa hevosten päälle.

Aamulla ukko rupesi valjastamaan uutta hevosta lähteäkseen kylälle asioille. Jo länkiä elukalle kiinnitellessä alkoi puhe kääntyä runomittaan. Ja nopeasti tarttui sama vaiva kartanolle tulleeseen akkaankin.

   – Oudot sanat tuo se suuhun, tottunut oon aivan muuhun, voivotteli akka.

   – Älä soimaat hevosparkaa, tiehensä se vaikka karkaa! varoitteli ukko ja hyppäsi kärryille.

   Matkalla riimittely tarttui ukon ajatuksiinkin. Eipä hän ennen ollut juuri maisemia tarkkaillut. Aina oli mielessä ollut vain kiire johonkin. Nyt ukon pääkopassa kaikki asiat saivat runollisen muodon… jänis juoksi polun poikki, kiireellä se metsään loikki… järven selkä siintää tuolla, karpalot jo kukkii suolla.

   Kaiken kukkuraksi vastaan tullut vanha emäntä huikkasi ukolle ääni oudosti helskyen:

   – Onni olkoon osananne, orhi uljas seurassanne! Sanat kuulostivat suorastaan loitsulta.

   Tässä on nyt joku juoni, puhjennut on runosuoni, mietti ukko ja päätti ajaa suoraan viisaana tunnetun miehen luokse kysymään, mistä moinen kummallisuus johtui. Viisas mies tutkiskeli kopukkaa, taputteli sitä lautasille, kurkisti suuhun ja hännän allekin. Pakollisen parransukimisen jälkeen viisas mies loihe lausumaan:

   –  Luulenpa… tää ratsukkos... on runoratsu Pegasos.

   Ukolle selitettyään, mikä runoratsu on, lisäsi viisas mies kuin omia sanojaan epäillen:

   – Siivet siltä tosin puuttuu.

   – Älä parjaa, sehän suuttuu! sanoi ukko, jonka mielestä Pegasos oli täydellinen.

Pian ukko ymmärsi, että koko riimittely oli hevosen syytä. Tai ansiota. Enemmän se kyllä oli ansiota, sillä Pegasoksen myötä muuttui ukon ja akan elämä runollisemmaksi kuin nuoruuden parhaina vuosina. Enää ei toraisa ilmapiiri palannut mökkiin, vaikka Pegasos rouskutteli kauraa omissa oloissaan tallin pilttuussa.

   Paitsi yhtenä onnettomana talvena, kun Pegasoksen jalka luiskahti jäisellä metsätiellä ja se nyrjäytti nilkkansa. Kaikki tietävät, minkälaisen riitasoinnun ontuva runoratsu saa aikaan. Kevääseen mennessä Pegasoksen jalka kuitenkin parani, ja niin ukko ja akka riimeineen elelivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.


Valtakunnallinen satupäivä 18.10.