Taidan olla toivottoman vanhanaikainen.

Ensin ovat lehdet pullollaan juttua, missä vaarassa yksityisyyden suojamme on; elämän joka risaus rekisteröidään, meitä kuunnellaan ja katsellaan, olemme turvakameroiden filmitähtiä, kaikkialla meitä vain urkitaan, urkitaan, urkitaan…

Sitten joku taho keksii, että potilasta ei saa kutsua vastaanotolle omalla nimellään, koska se loukkaa yksityisyyden suojaa. On vastoin potilaslakia.

Siinäpä todellinen paikka huolestua yksityisyyden suojasta! En ole kuullut, että lääkärit huutelisivat potilaita tyyliin ”suonikohjupotilas Maija Matikka” tai ”eturauhasvaivainen Ville Vimpula”. Siellähän sitä vastaanotolla istutaan riti rinnan ja katsellaan toistemme naamoja. Jokaisella on joku vaiva. Ei kukaan ajattele, että vieruskaveri istuu tuossa vain ajankulukseen.

Jotta yksityisyyden suoja säilyisi täydellisenä, pitäisi lääkärinvastaanotoille jakaa naamareita. Yksi näyttäisi Roope Ankalta, toinen Hämähäkkimieheltä ja kolmas joulupukilta. Ja kannattaako nimeään paljastaa edes lääkärille? Arkaluontoiset vaivat ainakin on parasta pitää omana tietonaan.

Nimeä pidetään ihmisen perusoikeutena. Se mainitaan jo Lapsen oikeuksien julistuksessa. Jokaisella lapsella on oltava syntymästään lähtien oikeus nimeen. Byrokratian mielestä jokaisella ihmisellä on oltava oikeus vuoronumeroon. Muutenkin me olemme virastojen kirjoissa ja kansissa pelkkiä numerokoodeja. Sosiaaliturvatunnus on tärkeä – nimi sivuseikka.

Nimen salailuun törmäsin joku aika sitten, kun kritisoin paikallista lehteä siitä, että jutussa vanhuspalvelulaista palvelutalon hoitajat esiteltiin sukunimen kera, mutta asukkaat olivat vain Annikki ja Elsa. Jutun tehnyt toimittaja vastasi, että palvelutalon henkilökunta oli kieltäytynyt kertomasta vanhusten sukunimiä.

Miksi heitä silti sai kuvata lehteen? Ja kertoa heidän etunimensä? Eikö tässä ole logiikka hukassa?

Sanokaa, hyvät ihmiset, johtuuko käsityskyvynpuutteeni vain ikääntymisestä. Jos pitäisi mennä lääkäriin. Varmuuden vuoksi tuntemattomana potilaana.