Kun päästiin 1900-luvun puolivälin yli, alkoi ihmisten mielikuvitusta kiihottaa uusi vuosituhat. Monenkohan kirjoituskilpailun otsikkona oli Maailma vuonna 2000? Ja monikohan koulussa valitsi sen aiheeksi aineenkirjoitukselleen?

Scifi-sanaa ei ehkä ollut vielä keksitty, mutta mieli osasi laukata hurjissa näkymissä. Jokainen teki mielikuvitusmatkan vähintään Marsiin. Kuun pinnalla ihminen ei ollut vielä käynyt,  mutta sinne huristeltiin viikonloppuretkelle kuin kesämökille. Itse kirjoitin johonkin ehkä vähäpätöisimpänä kehityksenä, että jalkakäytävät kaupungeissa ovat liukuhihnoja, jotka kuljettavat ihmisiä eteenpäin.  

Sen ajan kuvitelmat eivät toteutuneet. Totta niissä oli, että ihmiset pääsevät tekniikan ansiosta helpommalla. Moni arveli oikein, että melkein asia kuin asia hoituu nappia painamalla.

Siltikään kukaan meistä sen ajan penskoista ei osannut kuvitella, millainen maailma oikeasti on vuonna 2000. Lapsen näkökulmasta kymmenenkin vuotta eteenpäin on huikean pitkä aika, saati monta kymmentä vuotta.

Kummallista, kuinka vuodet kutistuvat iän myötä! Hätkähdin, kun  huomasin, että olen asunut uuskemiläisenä täällä suunnilleen saman ajan kuin 50-luvulla, jolloin kävin suuren osan kouluistani Kemissä. Viime vuonnahan minä vasta muutin! Okei, korkeintaan toissavuonna. No ei! Vuoden lopulla siitä tulee kahdeksan vuotta.

Edelliset kahdeksan vuotta Kemissä oli ”elämän mittainen” aika. Ehdin kasvaa kansakoulun tokaluokkalaisesta melkein 16-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi. Melkoinen osa varhaislapsuutta, murrosikä, teini-ikä… Se on lähes koko ihmistaimen kehityskaari ennen  aikuisikää.

Silloin kuvittelin 2000-luvusta paljon muutakin kuin napinpainamista ja avaruusmatkoja. Uskoin, että sodat maapallolla ovat loppuneet, kaikenlainen syrjintä on lopetettu, köyhyys ja nälänhätä on voitettu. Mielikuvassani Ihmiset muodostivat käsikäteen ketjuja maapallon ympäri ja lauloivat kukkaseppeleet päässään rauhasta, ystävyydestä ja onnellisuudesta. Valitettavasti sekään ei ole toteutunut.

Kehittelin joskus leikin, jolla voi havainnollistaa yhteistyön merkitystä jonkun asian hyväksi:

Kun laitat tyhjään tulitikkuaskiin yhden tikun, ja ravistat laatikkoa, niin se hädin tuskin rapisee. Kun lisäät sinne toisen tikun, voi äänen kuulla. Kun laitat kymmenen tikkua, aski helisee jo iloisesti.

(Askia ei pidä ahtaa niin täyteen, etteivät tikut mahdu liikkumaan!)

Omalta osaltani yritän vieläkin rapista yhtenä tikkuna mukana, mielessä yhä tavoittelun arvoinen unelma maapallosta, jolla kaikki voisivat olla onnellisia.

Ehkä se on kuin Tenojoen lohi, että sitä kannattaa yrittää, vaikka ei saisikaan. Minun elämäni aikana ei varmaan saakaan, mutta tulee uusia sukupolvia, uusia vuosisatoja ja uusia vuosituhansia… toivottavasti.