Kaisa kirmaili suihkun alla niin, että vesihelmet jäivät välkehtimään iholle kuin timantit. Niitä oli kiva käydä sormin napsauttelemassa ukin paljaalle rintamukselle. Silloin ukki yllättäen sanoi:

– Huomenna Jaakko heittää kylmän kiven veteen.

– Miten niin? Kaisa kummasteli.

– Se on sellainen veitikka, että se nimipäivänään jäähdyttelee  uimavedet, ukki nauroi.

Kaisaa ei naurattanut. Hän teki päätöksensä; meidän järveen semmoinen Jaakko ei kiviään heittele.

Jo aikaisin seuraavana aamuna Kaisa istui kotijärven rannassa möljällä uskollinen vahtikoira Musti vieressään. Kohta rantaa lähestyi ruskankirjavaan pellavapaitaan pukeutunut roteva nuorukainen. Käsissään tulija kantoi kivenmöhkälettä.

– Tuon täytyy olla Jaakko!

Musti ampaisi kohti kulkijaa, hyppi tämän ympärillä ja haukkua rätkytti. Säikähdys pudotti kiven Jaakon sylistä rantahietikolle. Eihän se siinä edes kastunut, mutta hämmentyneenä nuorukainen pinkaisi pakoon.  

Kivi rönötti rannalla vaarallisen lähellä vesirajaa. Jos vesi nousisi, niin kivi kastuisi ja kylmentäisi järven kaikesta huolimatta. Kaisa mittaili katseellaan möhkälettä, kumartui kädet kiveä vasten ja rupesi kaikin voimin kierittämään sitä kauemmaksi. Jaakon kylmä kivi oli niin kylmä, ettei Kaisan kärsinyt pitää kämmeniään sen pinnassa kuin hetken kerrallaan. Otsa hiessä ja kädet palelluksissa hän änkesi ja vänkesi ja sai kuin saikin kiven siirtymään metri metriltä. Viimein se oli piilossa pusikon suojassa.

Musti kantoi hampaissaan puista pudonneita karahkoita Kaisalle, joka peitteli kiven huolellisesti. Risujen päälle Musti kuopaisi takajaloillaan kuivuneita lehtiä pensaitten juurilta. Urakan jälkeen parivaljakko pulahti järveen. Vesi oli ihanaa!   

Ensin koko kylän lapset olivat riemuissaan, kun uimakausi jatkui ja jatkui. Lopulta jo satoi lumi maahan, mutta järvi höyrysi kuin lämminvesikattila. Siinä vaiheessa lapset alkoivat napista, sillä aina talvisin järven jäällä oli ollut luistinrata.

Vanhat ihmiset herkesivät kuiskuttelemaan ihmeestä. Mutta kun tilanne yhä vain jatkui, niin yks jos toinenkin alkoi puhua kasvihuoneilmiöstä.

– Sen siitä saa, kun ihminen menee sorkkimaan luonnon kulkua! he sanoivat paheksuen.

Kaisan korvia sanat kuumottivat. Kesällä kaikki oli tuntunut toisenlaiselta. Nyt omatunto soimasi ja vaati tunnustamaan, mutta häpeä lepäsi harteilla raskaana kuin Jaakon kylmä kivi.

Elettiin jo sydäntalvea, kun Kaisa rohkaisi mielensä ja kertoi ukille, mitä oli tehnyt.

– Muistatko sinä vielä sen kiven paikan? ukki kysyi.

– Muistan, Kaisa vastasi.

– Ei meillä sitten mitään hätää ole, ukki rauhoitteli ja haki rautakangen liiteristä.

   Järven nostattamasta usvasta huolimatta kivi löytyi lumen alta. Kangella ukki pyöritteli sen möljän nokalle, ja siitä kivi humpsautettiin usvaiseen järveen. Silloin ukki katsoi Kaisaa kulmakarvojensa alta ja sanoi:

– Muistathan, ettet enää toista kertaa ryhdy muuttelemaan luonnon järjestystä.  

Seuraavana aamuna järven pinnassa oli ohut jääriite. Se paksuni nopeasti, ja kun luistinrata taas saatiin jäälle, huusivat kaikki lapset hurraata.

Vanhat ihmiset siunailivat, että luonto oli sittenkin löytänyt oikean järjestyksensä.

(Lyhennelmä satu- ja lorukirjassani Tavallista taiteellisempi hevonen julkaistusta sadusta.)