Elämän suola se on, mikä janottaa. (Saara Heikkinen)

Vielä 70-luvulla, kun joku täytti sata vuotta, se ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen. Jopa television pääuutislähetyksessä saatettiin näyttää, kuinka kunnanisät ja muut silmäätekevät kävivät kukkapuskien kanssa onnittelemassa haurasta vanhusta.

Minulla on hämärä mielikuva, että 50- ja vielä 60-luvullakin satavuotiaiden määrän laskemiseen Suomessa riittivät sormet. Vuonna 1980 heitä oli 53 ja viime vuoden lopussa 709. Aika hurja eliniän nousu on tapahtunut aikakautena, jonka minäkin muistan. Ja vielä hurjempaa on se, kuinka hyväkuntoinen satavuotias voi olla. Eivät tietenkään kaikki, sillä sairaudet ja elämän olosuhteet eivät katso ikää. Ne voivat nujertaa ennen aikojaan.

Ei ole kauankaan siitä, kun oli tapana ostaa lahjaksi keinutuoli tai hopeapäinen kävelykeppi 60 vuotta täyttävälle, joskus jopa 50-vuotiaalle. Ihmiset myös näyttivät vanhemmilta. Lapsena aloitettu raskas ruumiillinen työ, kehno ravinto ja niitä seuranneet sairaudet näkyivät päällepäin. Myös sodat löivät leimansa. Ennen todellakin ehti tulla vanhukseksi, vaikka kuoli alle seitsemänkymppisenä.

Etenkin miehistä moni keinahteli kiikkustuolissaan viimeiset vauhdit jo ennen eläkeikää. Ja ken eläkkeelle asti selvisi, ei ehtinyt siitä pitkään nauttia.

Nykyisin sana vanhus on miltei pannaan julistettu. Puhutaan senioreista, ikäihmisistä jne. En ole varma, voiko kaikkia satavuotiaitakaan sanoa vanhuksiksi. Ainakin epäilyttää, kun on nähnyt televisiosta muutaman dokumentin.

Hassua, kuinka lähellä tuntuvat olevan vuodet ja vuosikymmenet, jotka on jättänyt taakseen. Ja kuinka kaukaiselta silti tuntuu ajatella aikaa kymmenen vuoden päästä. Tässä iässä siihen sekoittuu sivujuonteena kysymys, onko minua silloin enää olemassa. Eihän sitä varmasti voinut tietää nuorempanakaan, mutta silloin vain oletti, piti itsestäänselvyytenä.

Nyt voin nostalgisin tuntein hymähtää omalle, melkein 55 vuotta vanhalle päiväkirjamerkinnälle. Ajatella, kuinka väärässä onnistuinkaan olemaan jo 15-vuotiaana!

Keskiviikkona 31.12.1958 klo 8.40
Aika kuluu ja ihmiset sen mukana. Eilen olin vielä leikkivä lapsi, tänään olen nuori tyttö, huomenna aikuinen ja ylihuomenna vanhus. Miten nopeasti on mennyt kymmenen vuotta! Seuraavien kymmenen vuoden päästä olen jo elämäni parhaat ajat elänyt. Ei, en tahdo vanheta, kun en ole vielä ehtinyt nauttia nuoruudestani.

En totisesti ollut 25-vuotiaana ohittanut elämäni parhaimpia aikoja. Olen ehtinyt nauttia nuoruudesta, keski-ikäisyydestä ja vähän sen jälkeisestäkin ajasta. Riittäneekö ikää vanhuudesta nauttimiseen?

Sitä en tiedä, mutta suunta on otettu kompassiin.