Nainen muistaa sen utuisena kuvana. Hän auton takapenkillä sylissään tuhkauurna. Niin kevyt ja niin raskas. Ajatukset kiertämässä kehää alusta loppuun, lopusta alkuun.

Tässäkö se oli kaikki?  Nuoruuden rakkaus, vuosikymmenten rakkaus, elämän suuri rakkaus. Riemuineen,  murheineen, kaikkineen. Kyyneleet eivät ota tullakseen. Eivät vielä. Sisin ei tajua. Silmät näkevät ohikiitävän maiseman näkemättä mitään. Korvat kuulevat puheen ymmärtämättä sanoja.

Iho muistaa kosketuksen.

Kyyneleet tulevat, kun on niiden aika. Vuolaina. Kuumina. Vihaisina. Hän on maahan pudonnut hedelmä, joka  turskahtaa rikki, kun yksinäisyys tallaa ylitse. Suru on siirappi, johon on kämmenensä iskenyt.

Jokaisen kuukauden kohdalla se päivä säpsäyttää.

Kuukausi. Kolme kuukautta. Puoli vuotta. Vuosia… Kämmentä on nostettava niin kauan, kunnes viimeinen tahmea lanka katkeaa.

Kuusitoista vuotta.

Nainen istuttaa haudalle särkyneen sydämen. Hän suoristautuu ja tuijottaa kaiverrettuja päivämääriä. Vasta äsken ja niin kauan sitten. Rinnasta kohoaa huokaus. Ei enää kovin raskas.

Suru on noussut siivilleen ja jättänyt pesään kultaiset munat.